Turkkilainen anoppini

Nyt sitten nostetaan kissa pöydälle ja puhutaan anopeista! :)

Olen ollut onnekas mieheni perheen suhteen sillä he ovat kaikki ottaneet minut vastaan avosylin ilman ennakkoluuloja. Itsekin olen vuosien mittaan oppinut heidän tavoilleen ja pitämään heitä omana perheenäni. Miehelläni on 3 veljeä jotka ovat kaikki naimisissa. 2 perheen miniöistä on turkkilaisia, 2 ulkomaalaisia. Mieheni isosisko asuu anoppini kanssa joten he matkustavat kaikkialle yhdessä.

Yleensä tykkään heidän kanssaan olemisesta ja joka päivä keksimme yhdessä paljon tekemistä. Useasti (90 %) nämä tekemiset liittyvät ruokaan, muun ajan kierrämme sitten markkinoilla tai kaupungilla. Mieheni on perheen pienin joten anoppi sen mukaan sitten hössöttää ja lellii. Joka päivä tulee olla mieheni lempiruokia. Muutenkin heidän elämänsä pyörii erilaisten ruokien ympärillä. Kotona valmistetaan kaikkea omasta jugurtista, säilykkeitä, tomaatti ja pippuripyreitä (domates ja biber salcasi), hilloja etc. Samaa he myös sitten odottavat meidän kotoa. Jugurtit pitäisi tehdä itse, hillot samoin. Keittiössä minun pitäisi viettää aikaani ainakin 3-4 tuntia päivässä valmistaen mieheni lempparijuttuja. He sitten myös hämmästelevät jos en ole niin tehnyt. Itse kun olen koko elämäni kaiken valmiina ostanut tälläinen hössöttäminen välistä alkaa potuttamaan. Kodin kaapit pitäisi ainakin kerran parissa viikossa käydä läpi ja "tuulettaa" jotkin kuivatuotteet kuten dövme, tarhana ja bulgur. He täällä ollessaan ottavat keittiön ohjat käteensä ja kaikki paikat koluavat etsien jotain epäkohtia joita sitten korjata ja joista minua läksyttää.

Mitään ei saa myös heittää pois! Sehän on "günah" eli synti. Kaikki pitää erikseen uudelleen käsitellä tai niistä pitää valmistaa jotain ruokaa. Esimerkiksi vanhoja leipiä ei saa koskaan heittää pois, niistä tehdään aina tosteja tai kuivatetaan korppujauhoksi. Tämän minä ymmärrän ja yleensä toimin juuri näin. Mutta on asioita joita en ymmärrä. Esimerkiksi viime viikolla olin vaihtamassa jugurttia pienempään astiaan ja laitoin käyttämäni lusikan pesualtaaseen pestäväksi. Siihen sitten anoppini saapuu juuri keittiöön ja mainitsee että tuossa lusikassahan on vaikka kuinka paljon jugurttia (noin puolikas teelusikallinen) että se pitää heti lisätä jugurttiastiaan. Meni kyllä yli!

Muita asioita joita en jaksa vaan kuunnella enää on heidän ylinpalttinen mainostuksensa kuinka terveellistä heidän ruokansa ovat. Tietenkin myös anoppini ja mieheni sisko ovat huomattavan ylipainoisia, joten näkyy selvästi kuinka "terveellistä" se on. En ole koskaan pystynyt syömään, vaikka yritin monia kertoja, maustamantonta jugurttia (siis suorastaan oksennan siitä mausta ja hajusta), säilykkeitä, oliiveja tai feta juustoa sellaisenaan (samat syyt kuin jugurtin kanssa). Anoppini kuitenkin jaksaa yhä edelleen viiden vuoden jälkeen jokaisessa aamupalapöydässä itkeskellä kuinka en syö jugurttia, juustoa tai oliiveja... ärsyttää. Olen jo monta kertaa sanonut että mitä syön on minun asiani. Samoin mieheni on suoraan sanonut että anoppini ei pitäisi sekaantua minun syömisiini. Vieraillessamme jossain anoppini aina erityisesti ottaa minut silmätikukseen ja yleensä "nolaa" minut ruokapöydässä vaatien että isäntäperhe tekisi tai toisi minulle jotain muuta syötävää koska "gelin (miniä) ei syö tätä ruokaa". Sanon kyllä aina ennen ruokailua yksityisesti anopilleni että aion syödä tätä ruokaa, maistoin sitä ja se on hyvää. Kuitenkin anoppini ei varmasti halua uskoa minua vaan nolaa minut täten ja minä sitten, isäntäperheelle aiheutuvan turhan työn takia, mulkoilen vihaisesti anoppiani. Isäntäperhekään ei tietenkään kuuntele minun "ei kyllä minä syön tätä ruokia"-huutojani, koska anoppini on se perheen vanhin, "hän tietää parhaiten".

Lisäten näihin ärsytyksiin on jatkuva äänekäs toivominen lapsista. Telkkarissa jos näkyy vaaleita lapsia niin sitten heti sanotaan että "toivottavasti teidän lapsestanne tulee tuon näköinen", kadulla lapsia kohdatessani "Insallah teillekin tulee lapsia", vihjailut kalliista yrttihoidoista ja ties muista poppakonsteista, kuten kuppaaminen ja uusimpana ties mikä selän "teippaaminen" (itsekin en oikein tajunnut koko juttua). Niillä on kuulema joku tutun tuttu tullut raskaaksi. Just! Itse kuitenkin luotan mieluiten lääketieteeseen kun mihinkään noitatohtoreihin. En uskalla edes kuvitella kuinka paljon he sitten sekaantuvat lapsenhoitoon jos sellainen pienoinen meille joskus siunaantuu. Olen muita miniöitä seuraten huomannut että lapsenhoitoon sekaannutaan ärsyttävästi: esimerkiksi ruokien sisältöön, valmistustapaan, imetykseen (lapselle ei missään tapauksessa saisi antaa lisäruokia kun vasta lähemmäs vuoden ikää). Valmiit lastenruoat on heidän mielestään myös myrkkyä eikä pitäisi koskaan antaa, samoin äidinmaidonkorvikkeet. Heillä on myös joitain älyttömiä uskomuksia, joita ovat kuullet joltain kylässä asuvilta, joita minullekin tuputtavat.

Tänä vuonna erityisesti olemme viettäneet anoppini kanssa pitkän ajan saman katon alla. Se alkaa jo tuntumaan pääkopassa selvästi. En enää jaksa kuunnella anopin kaikkia sekaantumisia, vaikka tiedän että anopillani ei ole mitään pahoja taka-ajatuksia. Toisesta korvasta sisään toisesta ulos.

He muistavat kertoa kaikille kuinka paljon minusta tykkäävät ja pitävät minua perheen yhtenä tyttönä eikä miniänä. Samoin he auttavat paljon kotitöissä sekä ovat tukena pahoina aikoina. Päiviimme sisältyy paljon myös naurua ja huumoria. Olen täten onnekas että minun anoppi ongelmani rajoittuvat vain tälläisiin pinnallisiin, pieniin asioihin.

Haluaisinkin nyt kuulla teiltä muilta miten teidän anoppinne teihin suhtautuu? Onko teillä huonot suhteet? Ärsyttääkö jotkut anoppienne piirteistä tai sekaantumisista teitä?